Tämä on erikoisblogipostaus, koska haluan päästä "vuodattamaan". Tämä on minulle ehkä hyvinkin tunteellinen kokemus ja voin olla varma, että tätä kirjoittaessani itken.

Haluan aloittaa otsikosta.. Niin.. Kukaan ei koskaan kysy, miltä minusta tuntuu. Kukaan ei ole koskaan kysynytkään. Kun olen pyytänyt, että minua kuunnellaan, niin aina luvataan. "Joo, sä voit puhua mulle koska tahansa ihan mistä tahansa. Mä kuuntelen." Kun alan kertomaan, aina aletaan puhua päälle omista ongelmista tai siitä, mitä hänelle oli käynyt omassa lapsuudessaan. Joten lopulta se meneekin siihen, että minä kuuntelen ja tuen, enkä itse saa sitä tukea, jota kaipaan. 
Kun olin neljännellä luokalla, aloin sanomaan "Muahan ei ikinä kuunnella..", kun olinkin jossain asiassa oikeassa. Tuon hokeminen loppui eräänä päivänä 7. luokalla, kun minulle tokaistiin: "Nyt loppuu toi! Kukas mua kuuntelee muka! Turhaa valittamista." Siihen se sitten loppuikin. 

Aina, kun minulle on huudettu tms. syyttä, niin minua lahjotaa olemaan asiasta hiljaa seuraavina päivinä. Olen saanut kaksi koiraa ja kaksi kilpikonnaa vain siksi, että en "muistaisi" niitä pahoja sanoja. Muistan kuitenkin. Otan lahjat toki vastaan. Etenkin pienempänä otin. Olihan se mukavaa, että oli uusia leluja, vaatteita ja tavaroita ja rahaa. Enää en halua. Ei se materia korvaa sitä henkistä kipua, jota tunnen.
Haluaisin vain jonkun joka kuuntelee, mutta ei.. Muut vain olettavat, että materia korvaa sen kaiken!

Milloin minua on viimeksi kuunneltu? Ja tarkoitan, kuunneltu. Viimeksi se oli 7. luokan puolessa välissä. Ja hei, nyt käyn lukiota toista vuotta. Niin, että sillä tavalla. Ihan tarpeeksi kauan, olen ollut ilman sitä olkapäätä johon nojautua.
Minä olin koulukiusattu ja se sai minua vetäytymään kuoreeni entistä enemmän. Halusin pahasti puhua jollekulle, jonka tunsin, mutta paikalla ei ollut ketään minua varten. Olen aina ollut yksin. 

Kukaan ei ymmärrä tuskaa, jonka minä tunnen. Mä alan olemaan entistä enemmän sisällä kuoressani. Voisin luetella kaikki tunteet joita tunnen tällä hetkellä (vuodatus tarvitsee sen sellaisen moodmeterin):
- Aliarvioitu (mitään, minkä teen, ei saa arvostusta osakseen ja minuun ei luoteta)
- Eksynyt (en tiedä paikkaani maailmassa)
- Epämukava (en tunne oloani hyväksi)
- Epäpätevä (minuun ei luoteta)
- Eristetty (minulta viedään kaikki onni pois)
- Estetty (minun ei anneta ilmaista omia tunteitani)
- Herjattu (näitähän riittää: huora, lehmä, kaksinaamainen paskiainen, valehtelija...)
- Hermostunut (koska en viihdy)
- Hyljätty (se minä ainakin olen!)
- Jännittynyt (pitää odottaa, millon seuraava minuun kohdistuva myrsky iskee)
- Katkera (ehdottomasti, menneisyydestäni nimittäin)
- Kaunainen (kyllä, en voi antaa anteeksi)
- Laiminlyöty (kuuntelemisen osalta kyllä)
- Masennettu (ehdottomasti..)
- Pakotettu (minua on aina pakotettu.. nyt se saa olla loppu)
- Pelokas (kyllä, pelkään seuraavaa myrskyä, koska ne ovat päivä päivältä pahempia)
- Surullinen (miksi en olisi? Itkettää niin pirusti!)
- Syyllinen (tämä tunne tulee aina, koska minua katsotaan niin syyttävästi)
- Torjuttu (aina..)
- Turhautunut (totta kai, kun ei minua kuunnella)
- Tyhjä (sisälläni ei ole mitään..)
- Tyhmä (tämänkin olon saan muilta ihmisiltä, niin menneisyydestä kuin nykyhetkestäkin)
- Vihainen (muuta minussa ei taida enää ollakaan.. Vain vihaa)
- Väsynyt (en vaan jaksaisi enää..)
- Yksinäinen (haluan ystävän, jolle puhua.. Juuri nyt.)

Olikohan siinä tarpeeksi nyt näin aluksi? Noin minä tunnen. 
Voisin avautua menneisyydestäni enemmänkin, mutta minusta tuntuu, että se ei sujuisi niinkuin haluan. Voisi nostaa liikaa tunteita pintaan.
Saatan kirjoittaa vielä lisää tänään myöhemmin, mutta nyt toistaiseksi tämä riittää..
Enkä itkenyt, koska en ole yksin tällä hetkellä. Minua on koulutettu pienestä asti, että ei saa itkeä. En siis itke.

Sininen Elefantti kuittaa