Nyt on semmonen hetki, että tuntuu, ettei millään jaksaisi. Mä tahtoisin peruuttaa kaiken, siis ihan kaiken siihen, kun mä olin 2-vuotias. Ei ollu huolia eikä murheita. Nyt niitä on ihan riittämiin ja mä oon oikeasti henkisesti ihan älyttömän väsynyt. Musta tuntuu kuin jokainen päivä olisi raskas taakka, joka on kannettava loppuun. Mä raahaudun epätoivoisesti päivästä toiseen odottaen, että mun elämästäni tulisi parempi. Niin ei ole käynyt. Mua masentaa.

Kundi, johon mä oon ollut ihastunut, on löytänyt itselleen kimman. Noh, ei voi mitään. Mä oon onnellinen sen puolesta. Mutta nyt tuli semmonen olo, että kukaan ei mua huoli. Kukaan ei musta tykkää. Mut on varmaan tarkoitettu olemaan yksin. Yksin ikuisesti. Mä oon 17 ja puoli, enkä oo koskaan seurustellut! Mä en oo koskaan suudellu! Mulle ei ole koskaan tapahtunut mitään!

Ja muutenkin tää koko aikuistumis juttu alkaa sattumaan. Mä haluan olla äitin tyttö vielä pitkään, mutta ei voi. Mä haluaisin vaan pysäyttää ajan ja olla lapsi, joka voi mennä äidin syliin ja vaan olla siinä. Mä en voi. Mä pelkään, että äiti kuolee ja  jättää mut. Mä en haluu sitä. Mä en haluu!