Sain eilen illalla kauan kaivatun anteeksipyynnön. Olen siitä tyytyväinen, mutta vielä aamulla, jokin kaihersi sisälläni. Sain yöllä puhuttua (tai no.. tekstattua) eräälle ihmiselle ja hänellä oli kotonaan miltei samanlainen tilanne päällä. Lievempänä versiona vaan. Mutta kidutusta se hänellekin oli. Tämä tuli siis miltei heti blogipostaukseni jälkeen. Väkisinkin nousi hymy kasvoilleni, kun sain häneltä viestin. 

Yhä edelleen pieni katkeruuden piikki kaihertaa sisintäni. Mutta en näytä sitä, esitän vahvaa ja sitä, että olen kunnossa ja olen "unohtanut" kaiken.

Mä olen kuin koira. Mua voi lyödä, haukkua, potkia ja kohdella miten haluaa, ja mä vaan olen uskollinen ja aina vieressä. Ne, joista mä välitän, saavat kohdella mua miten haluavat, ja se menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Totta kai se sattuu, kun satutetaan, mutta mä en vain voi poistua niiden viereltä. Mulla on semmonen pelko, että jos mä lähden, mä en kelpaa takasin. Jos mä lähden, musta ei tykkää kukaan. Nämä, mua laiminlyövät ihmiset ovat mun näkökulmasta ainoita, jotka musta välittäävät. Ne satuttaa, mutta kai sillä ne sillä yrittää kouluttaa mua. Mäkin olen vähän pänkki, myönnetään. Mutta välillä tuntuu, että mä en jaksa olla tää nyrkkeilysäkki, johon puretaan kaikki paha olo. 
Mua ei ole koskaan lyöty, mutta mut on uhattu tappaa, mua on haukuttu ja käytetty henkistä väkivaltaa. Se jättää arvet sydämeen. Mutta mä selviän. Mä olen selviytyjä.